Tällä kertaa Aino pääsi kirjoittamaan, Masi kommentoi vieressä.
25.5. aamulla siis lähdimme minibussikyydillä Paracasiin ja siitä pikaveneillä katselemaan Ballestas-saaria ja niiden elukoita. Ihan alkumatkasta jo nähtiin monta delfiiniä, jotka uiskenteli veneen lähellä. Vene kiersi myös mysteerisen, vuorenrinteeseen tehdyn/kaivetun ja jättimäisen kaktusmaisen kuvion kautta. Kuvion alkuperää ja tarkoitusta saati tekijää ei tiedetä mutta kauan se on siinä ollut. Noin puolen tunnin venematkan jälkeen saavuttiin erilaisten lintujen kansoittamille karuille saarille. Siivekkäitä siellä asuu oppaan mukaan useita kymmeniä tuhansia. Paikallisten lokkien sun muiden lisäksi nähtiin pingviinejä, joita asustaa siellä muutama sata sekä merileijonia muutaman kuukauden ikäisine poikasineen. Itse saarille ei ole sallittua mennä kävelemään joten jouduimme tyytymään katselemaan maisemia veneestä, muutaman metrin päästä rannasta. Hienon näköistä oli eikä yksikään veneessä ollut saanut oppaan varoitteluista huolimatta linnunläjää päähänsä.
Saarikierroksen jälkeen oli vuorossa Paracasin kansallispuisto, joka on kooltaan reilu 330 000 hehtaaria ja käsittää pääosin autiomaata ja karua rantaa ja rannikkoa. Kierrettiin oppaan kanssa hieman minibussilla ympäriinsä ja pysähdeltiin silloin tällöin katselemaan joko maassa olevia fossiileja, suolaa, hienoja kivimuodostelmia, jyrkkiä rantamaisemia tai hiekkarantoja. Lounastamassa käytiin syrjäisessä satamassa ja ruokana oli mitäs muutakaan kuin kalaa. Maisemat olivat upeita ja vapaa-aikahetki vietettiin rannalla istuen ja nauttien. Lopuksi vielä käveltiin läpi kansallispuistoa esittelevä museo sekä tassuteltiin mudassa muutama sata metriä katselupaikalle, että päästiin näkemään flamingoja, jotka olivat edelleen monen sadan metrin päässä ja näkyivät vieläkin pelkkinä pisteinä. Masi kyllä tykkäsi mudassa kävelystä, joten ihan hukkaan ei sekään sitten mennyt.
Kansallispuiston jälkeen ajoimme takaisin Piscoon, jossa tarkoituksena oli hakea tavarat hotellilta ja lähteä bussilla kohti Limaa. Hienoinen paniikki iski, kun turvasäilö, jossa olivat passit ja maksukortit, oli lukossa ja ainoa avain jollain henkilöllä, joka oli jossain ja johon ei meinattu saada yhteyttä ja bussin lähtöön oli aikaa reilu vartti. Joku hotellin remonttimies yritti avata laatikkoa ruuvimeisselillä ja vasaralla mutta tuloksetta. Pari minuuttia ennen kuin meidän olisi pitänyt olla bussiasemalla, saatiin avaimen haltijaan yhteys eikä loppujen lopuksi myöhästytty paljoakaan ja kerittiin bussiin.
Matka luksusbussilla kesti reilu kolme tuntia ja saavuimme Limaan yhdeksän maissa illalla. Väsyneinä ja tylsinä otimme varman päälle ja menimme samaan hotelliin, missä olimme reissun alussa majoittuneet. Kävimme vielä Masin vaihto-oppilasopiskelijakaverin Inkerin kanssa syömässä arabialaista sekä yksillä kertoilemassa reissun kulusta.
Seuraavana aamuna nautittiin aamukahvit puistossa ja kierreltiin hieman Inka Mercadolla sekä ympäriinsä Mirafloresin aluetta. Pistäydyttiin myös paikallisella torilla etsimässä tuliasiksi kokakarkkeja. Löydettiin kyllä hieman hämärältä vaikuttavia karkkeja mutta kieltäydyttiin san pedrosta ja muista tarjotuista hallusinogeeneistä.. Illemmalla suunnattiin Inkerin mukanamme kohti suihkulähdepuistoa kulkuvälineenämme pieni kombi eli paikallisbussi. Puisto oli kuitenkin juuri sopivasti tiistaisin kiinni joten suihkulähteet jäivät näkemättä hienoissa iltavalaistuksissaan. Lopulta väsymyksen johdosta päätimme viettää loppuillan rauhassa ja makoiltiin kahdestaan hotellihuoneessa nauttien löhöilystä ja viinistä.
Viimeisenä aamuna, 27.5. pakkailtiin tavarat lopullisesti ja jätettiin rinkat hotellin säilytykseen. Tavattiin Inkeri ja suunnattiin vielä uudestaan Inkamarkkinoille etsimään tuliaisia. Hetki pörrättiin ja sitten sanottiin luennoille lähtevälle Inkerille heiheit. Käytiin syömässä kunnon turistiravintolassa ja kuunneltiin kun ympäröivissä ravintoloissa väkijoukot hurrasivat jonkin ison jalkapallopelin (mestareiden liigan finaali, Masi korjaa) mukana. Ruuan jälkeen hajaannuttiin, Aino suuntasi elämänsä ensimmäiseen mani- ja pedikyyriin ja Masi kävi kokeilemassa onneaan paikallisessa kasinossa. Myöhemmin tuhlailtiin viimeisiä soleja kaupassa ja ostoskeskuksessa.
Illalla otettiin taksi lentokentälle, jossa jonotettiin check-iniin pitkä tovi järjestelmän vian takia. Samasta syystä lentomme lähti lopulta reilu puoli tuntia myöhässä, minkä ansiosta taas myöhästyimme jatkolennolta Newarkista Lontooseen. Ketutti siinä vaiheessa todella paljon, koska iltalennolle joutuessamme myöhästyisimme Lontoo-Helsinki -lennolta. Ja koska kyseinen lento oli ostettu eri yhtiöltä kuin pidemmät lennot, ei Continental Airlines ollut mitenkään korvausvelvollinen ja jouduimme itse maksamaan reilut 400€ uusista lentolipuista Lontoosta Helsinkiin. Virkailijatäti oli sentään avulias ja avusti meitä halvimpien lippujen löytämisessä ja varaamisessa. Kuluteltiin monen monituista tuntia Newarkin lentokentällä odotellen lipunmyynnin avautumista sekä illan lentoa.
Kahtena lentokoneessa vietettynä yönä ei juuri tullut nukuttua eikä aikaerostakaan ollut paljoa väsymykseen apua. Oltiin siis aika tillin tallin kun päästiin lopulta viimeiselle lennolle perjantaiaamuna Heathrowin lentokentällä seikkailun ja eri terminaalien välillä sompailun jälkeen. Lentokoneessa viereen istuutui suomalainen mies joka asuu Mexico Cityssä. Nyt sitten odotellaan flunssan ensioireita.. Helsinki-Vantaalla oltiin jälleen hieman myöhässä, mutta tällä kertaa se ei meitä juuri haitannut. Hypättiin pikaisesti Helsingin keskustaan menevään bussiin ja ensimmäiseen Mikkeliin menevään junaan. Junassa molempia väsytti huomattavan paljon ja pilkittiin syvästi. Lopulta päästiin perille kahdeksan aikoihin illalla uupuneina mutta onnellisina.
Reissu on nyt siis lopussa, lukuunottamatta huomista kotimatkaa Turkuun. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Kuvia ja loppupohdiskelut tulevat vielä lähipäivinä, pysykää siis kanavalla.
lauantai 30. toukokuuta 2009
sunnuntai 24. toukokuuta 2009
Arequipa
Valkoisessa kaupungissa vierahti lopulta kuusi yota paaosin hyvasta ruuasta ja loistavasta ilmasta nauttien. Vajaa parituntinen koskenlasku oli uskomattomissa maisemissa kummankin mielesta ehdottomasti yksi reissun kohokohdista. Kuohujen paatteeksi kelluminen alle kymmenasteisessa vedessa jokea pitkin oli hyytavan nautinnollinen kokemus - onneksi oli sentaan markapuvut.
Arequipa on tunnettu lahella sijaitsevasta Colca-kanjonista, johon tehdaan eripituisia vaelluksia. Ainon traumat edellisesta vaelluksesta olivat viela tallella, joten kahden paivan ja yhden yon retkeily oli maksimi, johon sain neidin suostuteltua. Tastakin olisi ollut tosin elakelaisversio tarjolla, jota emme onneksi ottaneet. Vaelluspaiva alkoi hyvan aikaa ennen auringonnousua, heratys oli jo ennen kolmea jotta ehtisimme oikeaan aikaan katsomaan kondorikotkien lentonaytosta kanjonin reunalle. Kolmen tunnin pomppulinna aamutuimaan minibussissa ei ollut kovinkaan herkkua, mutta ilmeisesti oli sen arvoista. Ainakin oppaan mukaan olimme erittain onnekkaita, koska siiveikkaita nakyi samanaikaisesti parhaimmillaan kymmenkunta ja ne tekivat syoksyja hyvinkin lahelta. Aidosti upean nakoista.
Itse vaellus alkoi ennen aamuyhdeksaa, ja aloimme laskeutua hiljalleen kanjonin pohjalle. Itkulta ja hampaidenkiristykselta ei paahtavassa helteessa ja viiden tunnin kivikkoisessa alamaessa valtytty. Ainolla ei ollut muutenkaan kovinkaan hyva olo. Maisemat olivat jalleen kerran sykahdyttavat - Colca on parhaimmillaan yli kaksi kertaa syvempi kuin Jenkkien Grand Canyon! Oli myos erittain mielenkiintoista, kun opas vahan valia pysahtyi nayttamaan paikallisia yrtteja. Paikallinen voikukka kuulemma auttaa heidan kansantautiinsa, munuaisvikaan. Alaspain mentaessa oli hienoa huomata, miten maasto ja kasvillisuus muuttui karusta lahes paratiisiksi. Lounaspaikkamme oli banaani-, avokado- ja mandariinipuiden keskella ja ruokapoydan ymparilla haari kanoja, kukkoja, pari koiraa ja huomionkipeat kissanpentukaksoset. Ainon Blisu-ikava nousi uudelle tasolle. Lounaan jalkeen jatkoimme patikointia viela nelja tuntia maaranpaahamme Oasikseen, joka oli kirjaimellisesti kuin keidas kanjonin pohjalla. Uima-altaaseen jai yhdeksan tunnin reippailun aikana kertynyt polykerros ja majoitus oli tunnelmallisessa bambubungalowissa.
Toisen paivan kavelysessio oli yksinkertainen: ylos kanjonista. Aino kaytti talla kertaa helpotusoption ja tyollisti muulia kahdeksan muun turistin lisaksi kahden tunnin ajan. Itse paatin kasvattaa pohkeita 1200 metrin nousussa. Puolitoista tuntia oli postimiehellekin kova homma, mutta tuli selvittya puolella keskimaaraisesta ajasta. Opaskin oli ylpea. Aamupalan jalkeen suunnattiin lillumaan kuumien lahteiden 38-asteiseen veteen oluen kanssa, oli aika nannaa. Reissun korkein kohta, reilu 4900m tuntui allekirjoittaneella suorastaan pahalta.
Samassa bussissa matkalla kanjonista Arequipaan tormattiin reissun toiseen kotimaiseen. Kahdeksan kuukauden reissun loppusuoralla ollut Sami tunnisti suomienglantini, joten tama vantaalaisheppukin paasi puhumaan aidinkieltaan. Erittain rennolla ja mukavalla tyypilla riitti kerrottavaa matkansa varrelta viela illalla viinipull... lasien aaressa. Seuraavana paivana Ainon suunnatessa kolmen tunnin ratsastukselle, heratimme aamupalalla hilpeytta tarjoilijassa Samin avattua taysin kadonnutta aantaan viskipaukulla. Onnistui. Ratsastuksen ja kanjoniraakin seurauksena Ainon kavelytyyli muistutti zombia seuraavat paivat.
Kuukauden viimeiseen varsinaiseen kohteeseen, koyhan miehen Galapagos-saariksi kutsutuille Ballestas-saarille ostimme liput Piscosta, jonne saavuimme tanaan 24.5. yobussilla. Kaupunki nayttaa hyvinkin karulta 2007 tapahtuneen maanjaristyksen seurauksena. Tanaan kaytiin laheisella rannalla syomassa seka nauttimassa auringosta. Haisevalla rannalla kavellessamme nahtiin isoja meduusoja, pienia koloihinsa vilistavia rapuja, 2,5 vuotta matkannut keski-ikainen jenkkimies seka kuollut merileijona. Uimahousut jaivat kastelematta.
Huomenna illalla 25. paiva lahdemme myos kohti Limaa odottamaan keskiviikkona alkavaa kotimatkaa.
So far, so good.
Arequipa on tunnettu lahella sijaitsevasta Colca-kanjonista, johon tehdaan eripituisia vaelluksia. Ainon traumat edellisesta vaelluksesta olivat viela tallella, joten kahden paivan ja yhden yon retkeily oli maksimi, johon sain neidin suostuteltua. Tastakin olisi ollut tosin elakelaisversio tarjolla, jota emme onneksi ottaneet. Vaelluspaiva alkoi hyvan aikaa ennen auringonnousua, heratys oli jo ennen kolmea jotta ehtisimme oikeaan aikaan katsomaan kondorikotkien lentonaytosta kanjonin reunalle. Kolmen tunnin pomppulinna aamutuimaan minibussissa ei ollut kovinkaan herkkua, mutta ilmeisesti oli sen arvoista. Ainakin oppaan mukaan olimme erittain onnekkaita, koska siiveikkaita nakyi samanaikaisesti parhaimmillaan kymmenkunta ja ne tekivat syoksyja hyvinkin lahelta. Aidosti upean nakoista.
Itse vaellus alkoi ennen aamuyhdeksaa, ja aloimme laskeutua hiljalleen kanjonin pohjalle. Itkulta ja hampaidenkiristykselta ei paahtavassa helteessa ja viiden tunnin kivikkoisessa alamaessa valtytty. Ainolla ei ollut muutenkaan kovinkaan hyva olo. Maisemat olivat jalleen kerran sykahdyttavat - Colca on parhaimmillaan yli kaksi kertaa syvempi kuin Jenkkien Grand Canyon! Oli myos erittain mielenkiintoista, kun opas vahan valia pysahtyi nayttamaan paikallisia yrtteja. Paikallinen voikukka kuulemma auttaa heidan kansantautiinsa, munuaisvikaan. Alaspain mentaessa oli hienoa huomata, miten maasto ja kasvillisuus muuttui karusta lahes paratiisiksi. Lounaspaikkamme oli banaani-, avokado- ja mandariinipuiden keskella ja ruokapoydan ymparilla haari kanoja, kukkoja, pari koiraa ja huomionkipeat kissanpentukaksoset. Ainon Blisu-ikava nousi uudelle tasolle. Lounaan jalkeen jatkoimme patikointia viela nelja tuntia maaranpaahamme Oasikseen, joka oli kirjaimellisesti kuin keidas kanjonin pohjalla. Uima-altaaseen jai yhdeksan tunnin reippailun aikana kertynyt polykerros ja majoitus oli tunnelmallisessa bambubungalowissa.
Toisen paivan kavelysessio oli yksinkertainen: ylos kanjonista. Aino kaytti talla kertaa helpotusoption ja tyollisti muulia kahdeksan muun turistin lisaksi kahden tunnin ajan. Itse paatin kasvattaa pohkeita 1200 metrin nousussa. Puolitoista tuntia oli postimiehellekin kova homma, mutta tuli selvittya puolella keskimaaraisesta ajasta. Opaskin oli ylpea. Aamupalan jalkeen suunnattiin lillumaan kuumien lahteiden 38-asteiseen veteen oluen kanssa, oli aika nannaa. Reissun korkein kohta, reilu 4900m tuntui allekirjoittaneella suorastaan pahalta.
Samassa bussissa matkalla kanjonista Arequipaan tormattiin reissun toiseen kotimaiseen. Kahdeksan kuukauden reissun loppusuoralla ollut Sami tunnisti suomienglantini, joten tama vantaalaisheppukin paasi puhumaan aidinkieltaan. Erittain rennolla ja mukavalla tyypilla riitti kerrottavaa matkansa varrelta viela illalla viinipull... lasien aaressa. Seuraavana paivana Ainon suunnatessa kolmen tunnin ratsastukselle, heratimme aamupalalla hilpeytta tarjoilijassa Samin avattua taysin kadonnutta aantaan viskipaukulla. Onnistui. Ratsastuksen ja kanjoniraakin seurauksena Ainon kavelytyyli muistutti zombia seuraavat paivat.
Kuukauden viimeiseen varsinaiseen kohteeseen, koyhan miehen Galapagos-saariksi kutsutuille Ballestas-saarille ostimme liput Piscosta, jonne saavuimme tanaan 24.5. yobussilla. Kaupunki nayttaa hyvinkin karulta 2007 tapahtuneen maanjaristyksen seurauksena. Tanaan kaytiin laheisella rannalla syomassa seka nauttimassa auringosta. Haisevalla rannalla kavellessamme nahtiin isoja meduusoja, pienia koloihinsa vilistavia rapuja, 2,5 vuotta matkannut keski-ikainen jenkkimies seka kuollut merileijona. Uimahousut jaivat kastelematta.
Huomenna illalla 25. paiva lahdemme myos kohti Limaa odottamaan keskiviikkona alkavaa kotimatkaa.
So far, so good.
maanantai 18. toukokuuta 2009
Puno, Copacabana ja La Paz
Pitkasta aikaa paivittelya, olisi pitanyt kenties aiemmin kirjoitella niin ei joutuisi liikaa muistella taaksepain. Uusia kuvia lisatty muutama myos aiempiin teksteihin.
Matka Cuzcosta Punoon 13.5. taittui napparasti yobussissa, ja bussi oli tunnin ajoissa (!). Tosin puoli viidelta bussiasemalla ei ollut muuta elamaa kuin torkkuvia paikallisia seka kelluville saarille matkoja kauppaavia takiaisia. Ostimme asemalta liput puoli kolmelta Copacabanaan Boliviaan lahtevaan bussiin ja lahdimme etsimaan aikaista aamupalapaikkaa. Paikallisen leivan kanssa marmeladi maistui aidosti hyvalle.
Puno on siis kaupunki Titicaca(Titikaka)-jarven rannalla 3800 metrin korkeudessa ja on kuuluisa kelluvista Uros-saaristaan, joissa inkojen edeltajat asuvat kaisloista itsetehdyilla saarillaan. Punon satamassa matkanjarjestajia naille saarille on lukemattomia ja itsekin nappasimme noin viiden euron hintaisen reissun. Tiedossamme oli, etta alkuperainen fiilis on kuihtunut turismin myota, mutta olisi ollut holmoa vain kuluttaa aikaa kaupungin kaduilla periaatteen vuoksi. Yksi hulvaton kuva Ainosta saatiin napattua saarilla, joten hukkareissuksi tata ei ainakaan meidan osalta voinut sanoa.
Rajanylitys sujui taysin ongelmitta ja suhteellisen nopeasti. Samantien piti opetella myos uusi valuutta, boliviaano (n. 0.11e). Lonely Planet kuvaili myoskin Titicacan rannalla sijaitsevaa Copacabanaa "uneliaaksi kaupungiksi" ja sita se myos vaikutti olevan. Hotellia etsiessamme lyottaydyttiin yhteen brassipariskunnan kanssa ja loysimmekin noin kymmenen euron yosijan. Paatimme jaada rentoutumaan pariksikin yoksi, koska Copacabanan tunnelma oli mukavan rentouttava Cuzcon ja Liman liikenteen jalkeen. Illan ruokailu sujui ravintolassa lopulta kynttilanvalossa sahkokatkon takia (joka kesti koko kaupungissa seuraavaan iltapaivaan). Auringonlasku oli upea ja nautimme siita rannalla paikallisen viinipullon ja koirakaverin kanssa. Copacabanassa ei ole pankkiautomaatteja ja viimeiset rahamme annoimme bussilippujen oston jalkeen paikalliselle mummolle, joka siivosi rantaa ilmeisesti hyvaa hyvyyttaan.
Aamulla 15.5. otimme bussilla suunnan kohti noin La Pazia, joka on maailman korkeimmalla sijaitseva paakaupunki. Matkalla ylitimme lautalla 800 metria levean kaistaleen Titicaca-jarvea. Pieni paniikki iski lauttamatkan maksaessa 1,5 boliviaanoa (15 senttia) eika meilla ollut yhtaan kateista. Onneksi ranskalaispariskunta auttoi mielellaan, mietityttaa miten olisi kaynyt jos olisi ollut pelkastaan paikallisia kyydissa. Heidan kyydissaan paasimme taksilla myos La Pazin keskustaan bussin jaadessa jonnekin kauas esikaupunkialueelle. Kaupungin hektisyys ahdisti suurkaupunki-turkulaisia sen verran paljon, etta paatimme nostaa turvallisuudentunnetta hieman paremmalla hotellilla. Eika alle 40 euroa hyvasta hotelliketjusta ollut liikaa. Korkeintaan vei meidat entista kauemmas aidosta reppumatkailijatunnelmasta.
La Pazissa itsessaan ei ole kovin paljoa nahtavaa, turistikojuja ja erilaisia putiikkeja kadut tarjoavat kylla kylliksi. Kokemisen arvoiseksi mainitut noitamarkkinat erilaisine yrtteineen seka taikakaluineen jaivat meilta osittain sivusuun eksyttyamme. Tietty laamansikiot tuli kuitenkin nahtya. Nam. Kummallisuus La Pazin keskustassa on ravintoloiden - siis myos turisteille tarkoitettujen - lahes taydellinen puuttuminen. Ensimmaisen illan pitkan metsastamisen jalkeen paadyimme syomaan kummalliseen maatilaravintolaan julmetun kokoista karitsan kimpaletta seka taimenta. Oli kylla hyvaa ja halpaa.
Seuraavana aamuna, lauantaina, tuntui etta koko La Paz oli lahtenyt aikaisin liikkeelle. Kadut olivat taynna erilaisia markkinaviritelmia eika eteenpain meinannut paasta millaan tekniikalla. Kierrellessamme tormasimme vahingossa jattimaiseen torialueeseen, jonka tunnelma oli ainutlaatuinen. Mummot ja naiset istuivat pikkulapsineen hedelmaroykkioiden keskella jatkuvasti huudellen ja tata samaa oli korttelikaupalla. Uskomattoman hieno kokemus, ja parin tunnin kiertelyn aikana nakyi alle kourallinen muita turisteja. Lonely Planet, paivitysta nahtavyyksiin! Koko torikakun kruunasi Masin chililoydot. Kilo rocoto(locoto)-jauhetta 20 euroa. Loppupaiva menikin parempaa ravintolaa etsiessa ja lopulta loydettiin ilmeisesti paikallisen rikkaamman vaen suosima lafka. Pippuripihvi nelja euroa, ehka noin 300 grammaa. Miten niin koyhia opiskelijoita?
Alun perin suunnitelmissamme oli suunnata La Pazista pohjoiseen viidakkoretkelle, mutta kolme paivaa viidakossa Salkantay-vaelluksella vietettyamme paatimme jattaa sen hamaan tulevaisuuteen. Myos matka Uyunin suola-aavikoille sai jaada valiin ja otimme aamusta bussin kohti Arequipaa ja Perua jalleen. Seikkailua riitti siinakin bussin hajottua kesken matkan juuri jarven ylityksessa ja olimme varmoja jatkoyhteyden missaamisesta Copacabanassa. Kuten kanadalainen kanssamatkustajamme sanoi, Boliviassa ei ole pelkoa bussien aikataulujen pitamisesta. Niinpa niin, korvaava pikkubussi tuli vaihtoyhteydelle myohassa, mutta jouduimme silti odottelemaan. Kahden vaihdon jalkeen paasimme lopulta iltakymmenelta Arequipaan ja taksikuskin avustuksella loysimme mukavan hostellin.
Tama paiva 18.5. kaytettiin parit museot kierrellen, marsua maistellen ja paikallista toria ihmetellen. Sammakkopirtelo olisi ehka ollut maistamisen arvoinen, mutta sen jalkeen ei kuulemma oltaisi enaa pussailtu. Vaikea valinta. Huomenna aamusta (kello nyt 20.20) laskemaan koskea! 25 dollaria per nuppi ja joen nimi Rio Chili.
¡Hasta luego!
Matka Cuzcosta Punoon 13.5. taittui napparasti yobussissa, ja bussi oli tunnin ajoissa (!). Tosin puoli viidelta bussiasemalla ei ollut muuta elamaa kuin torkkuvia paikallisia seka kelluville saarille matkoja kauppaavia takiaisia. Ostimme asemalta liput puoli kolmelta Copacabanaan Boliviaan lahtevaan bussiin ja lahdimme etsimaan aikaista aamupalapaikkaa. Paikallisen leivan kanssa marmeladi maistui aidosti hyvalle.
Puno on siis kaupunki Titicaca(Titikaka)-jarven rannalla 3800 metrin korkeudessa ja on kuuluisa kelluvista Uros-saaristaan, joissa inkojen edeltajat asuvat kaisloista itsetehdyilla saarillaan. Punon satamassa matkanjarjestajia naille saarille on lukemattomia ja itsekin nappasimme noin viiden euron hintaisen reissun. Tiedossamme oli, etta alkuperainen fiilis on kuihtunut turismin myota, mutta olisi ollut holmoa vain kuluttaa aikaa kaupungin kaduilla periaatteen vuoksi. Yksi hulvaton kuva Ainosta saatiin napattua saarilla, joten hukkareissuksi tata ei ainakaan meidan osalta voinut sanoa.
Rajanylitys sujui taysin ongelmitta ja suhteellisen nopeasti. Samantien piti opetella myos uusi valuutta, boliviaano (n. 0.11e). Lonely Planet kuvaili myoskin Titicacan rannalla sijaitsevaa Copacabanaa "uneliaaksi kaupungiksi" ja sita se myos vaikutti olevan. Hotellia etsiessamme lyottaydyttiin yhteen brassipariskunnan kanssa ja loysimmekin noin kymmenen euron yosijan. Paatimme jaada rentoutumaan pariksikin yoksi, koska Copacabanan tunnelma oli mukavan rentouttava Cuzcon ja Liman liikenteen jalkeen. Illan ruokailu sujui ravintolassa lopulta kynttilanvalossa sahkokatkon takia (joka kesti koko kaupungissa seuraavaan iltapaivaan). Auringonlasku oli upea ja nautimme siita rannalla paikallisen viinipullon ja koirakaverin kanssa. Copacabanassa ei ole pankkiautomaatteja ja viimeiset rahamme annoimme bussilippujen oston jalkeen paikalliselle mummolle, joka siivosi rantaa ilmeisesti hyvaa hyvyyttaan.
Aamulla 15.5. otimme bussilla suunnan kohti noin La Pazia, joka on maailman korkeimmalla sijaitseva paakaupunki. Matkalla ylitimme lautalla 800 metria levean kaistaleen Titicaca-jarvea. Pieni paniikki iski lauttamatkan maksaessa 1,5 boliviaanoa (15 senttia) eika meilla ollut yhtaan kateista. Onneksi ranskalaispariskunta auttoi mielellaan, mietityttaa miten olisi kaynyt jos olisi ollut pelkastaan paikallisia kyydissa. Heidan kyydissaan paasimme taksilla myos La Pazin keskustaan bussin jaadessa jonnekin kauas esikaupunkialueelle. Kaupungin hektisyys ahdisti suurkaupunki-turkulaisia sen verran paljon, etta paatimme nostaa turvallisuudentunnetta hieman paremmalla hotellilla. Eika alle 40 euroa hyvasta hotelliketjusta ollut liikaa. Korkeintaan vei meidat entista kauemmas aidosta reppumatkailijatunnelmasta.
La Pazissa itsessaan ei ole kovin paljoa nahtavaa, turistikojuja ja erilaisia putiikkeja kadut tarjoavat kylla kylliksi. Kokemisen arvoiseksi mainitut noitamarkkinat erilaisine yrtteineen seka taikakaluineen jaivat meilta osittain sivusuun eksyttyamme. Tietty laamansikiot tuli kuitenkin nahtya. Nam. Kummallisuus La Pazin keskustassa on ravintoloiden - siis myos turisteille tarkoitettujen - lahes taydellinen puuttuminen. Ensimmaisen illan pitkan metsastamisen jalkeen paadyimme syomaan kummalliseen maatilaravintolaan julmetun kokoista karitsan kimpaletta seka taimenta. Oli kylla hyvaa ja halpaa.
Seuraavana aamuna, lauantaina, tuntui etta koko La Paz oli lahtenyt aikaisin liikkeelle. Kadut olivat taynna erilaisia markkinaviritelmia eika eteenpain meinannut paasta millaan tekniikalla. Kierrellessamme tormasimme vahingossa jattimaiseen torialueeseen, jonka tunnelma oli ainutlaatuinen. Mummot ja naiset istuivat pikkulapsineen hedelmaroykkioiden keskella jatkuvasti huudellen ja tata samaa oli korttelikaupalla. Uskomattoman hieno kokemus, ja parin tunnin kiertelyn aikana nakyi alle kourallinen muita turisteja. Lonely Planet, paivitysta nahtavyyksiin! Koko torikakun kruunasi Masin chililoydot. Kilo rocoto(locoto)-jauhetta 20 euroa. Loppupaiva menikin parempaa ravintolaa etsiessa ja lopulta loydettiin ilmeisesti paikallisen rikkaamman vaen suosima lafka. Pippuripihvi nelja euroa, ehka noin 300 grammaa. Miten niin koyhia opiskelijoita?
Alun perin suunnitelmissamme oli suunnata La Pazista pohjoiseen viidakkoretkelle, mutta kolme paivaa viidakossa Salkantay-vaelluksella vietettyamme paatimme jattaa sen hamaan tulevaisuuteen. Myos matka Uyunin suola-aavikoille sai jaada valiin ja otimme aamusta bussin kohti Arequipaa ja Perua jalleen. Seikkailua riitti siinakin bussin hajottua kesken matkan juuri jarven ylityksessa ja olimme varmoja jatkoyhteyden missaamisesta Copacabanassa. Kuten kanadalainen kanssamatkustajamme sanoi, Boliviassa ei ole pelkoa bussien aikataulujen pitamisesta. Niinpa niin, korvaava pikkubussi tuli vaihtoyhteydelle myohassa, mutta jouduimme silti odottelemaan. Kahden vaihdon jalkeen paasimme lopulta iltakymmenelta Arequipaan ja taksikuskin avustuksella loysimme mukavan hostellin.
Tama paiva 18.5. kaytettiin parit museot kierrellen, marsua maistellen ja paikallista toria ihmetellen. Sammakkopirtelo olisi ehka ollut maistamisen arvoinen, mutta sen jalkeen ei kuulemma oltaisi enaa pussailtu. Vaikea valinta. Huomenna aamusta (kello nyt 20.20) laskemaan koskea! 25 dollaria per nuppi ja joen nimi Rio Chili.
¡Hasta luego!
tiistai 12. toukokuuta 2009
Machu Picchu takana, Puno edessa
Pahoittelen epajohdonmukaisuutta aiempiin teksteihin ja alan tasta eteenpain kirjoittaa mina-muodossa. -Masi (ja Aino viereisella koneella taustatukena)
Heratys torstaiaamuna 24.5. alkaneelle vaellukselle oli ennen neljaa ja mielenkiinnolla odottelimme tulevan vaellusryhmamme koostumusta. Taas kerran maailma oli pienenpieni, kun pikkubussin takapenkilta tuli tervehdys tutulla kielella. Kahdeksan kuukautta reissussa ollut turkulaislekuriopiskelija Eero oli loytanyt samalle Salkantay-vaellukselle yhdessa meidan, kahden jenkkijatkan seka argentiinalais- ja brassipariskuntien kanssa.
Vaellus alkoi pienesta Mollepata-nimisesta kylasta yhdeksan maissa eika alkanut ihan nappiin unohdettuani fleecen ja sen mukana passit kylan aamupalapaikkaan. Onneksi nuo tarkeat pahvinpalat loysivat omistajansa myohemmin iltapaivalla tehden omistajansa tosin sata solea (noin 25 euroa) koyhemmiksi. Nousua paivan aikana kertyi noin kilometri, joten ensimmaisen yon leiripaikassa Soraypampassa olimme noin 3750 metrin korkeudessa. Kavelemista kertyi paivan aikana yli kuusi tuntia ja perilla olimme viiden maissa paivalla, hieman ennen pimean tuloa. Maisemat matkan varrella olivat postikorttimaiset, mutta koko ajan oli tunne ettei niita osannut tarpeeksi arvostaa ja ihastella.
Paiva oli Ainolle varsinkin loppuvaiheessa erittain raskas eika vahainen hapen maara ollenkaan auttanut oppaamme oikoreittivalintojen kanssa. Ennen reissua olimme lukeneet muiden paivakirjoista hehkutuksia gourmet-tasoisesta ruuista, mutta pienet ja kohtuullisen mauttomat paikalliset(?) pastaruuat eivat tehneet vaikutusta. Jatkossa tulikin valitettavan tutuksi perulainen tapa tarjota ruuat ilman kummempia kastikkeita, eika kokatee kovinkaan parantanut kuivaa suutuntumaa. Ensimmainen yo oli suoraan sanottuna karsea. Koska mukanamme oli vain kesamakuupussit, tuli ensimmaisesta yosta varsin jaatava jopa minulle, Ainosta puhumattakaan. Yon pakkaset ja aarimmaisen epatasainen alusta eivat antaneet seuraavan paivan urakkaan kovinkaan hyvia lahtokohtia.
Olimme tietoisia, etta toisesta paivasta tulisi huomattavan rankka ja Aino oli tasta koettelemuksesta aidosti peloissaan. Opas oli valaytellyt mahdollisuutta menna osa aamun raskaasta noususta hevosella, mutta pelkasimme liian suurta lovea passiholmoilyn jo valmiiksi laihduttamaan kukkaroomme. Kuudelta aamulla alkanut nousu kohti vaelluksen korkeinta kohtaa (4600m) kesti lopulta noin nelja tuntia. Kaytannossa matka oli pelkkaa siksakkia pitkin erittain jyrkkaa vuorenrinnetta eika vieressa kohonnut Salkantay-vuoren luminen huippu tuntunut tarpeeksi antavan lisaenergiaa. Parikymmenta metria ja paussi, Ainon vauhdin mukaan mentiin. Silti ohitettiin toinen nuorista jenkkimiehista. Upeat maisemat palkitsivat kondomikotkien savyttamana, mutta parinkymmenen minuutin tauko ei paljoa ehtinyt huutavaa kroppaa palauttamaan ennen viiden tunnin laskeutumista leiripaikkaan.
Vaikka alamaki ja oppaamme "it will be much easy"-tyyliset kommentit jonkun mielesta saattaisivat ennakoida rattoisaa loppupaivaa, sita se ei todellakaan ollut. Itselleni jyrkat alamaet irtokivineen ja epatasaisuuksineen pistivat polvet ja nilkat koville, eika rakkuloiltakaan jaloissa valtytty. Leiripaikka onneksi oli kuin pieni paratiisi melonipuineen ja kotielaimineen, mutta pimeyden laskeuduttua juuri saapumisen jalkeen ei siita juurikaan ehtinyt nauttia.
Kolmas aamu alkoi taas kokateella, aamupala jai kaytannossa valiin ja kuuden tunnin viidakkovaellus alkoi jyrkilla yla- ja alamailla. Tassa vaiheessa Ainosta oli jo viimeisetkin positiivisuuden rippeet puristettu ulos ja jenkkiohjelmassa olisi ollut liioitellen kuuden tunnin piiiip-aani. Itse kylla nautin taysin sademetsafiiliksineen vaikkakin paivan kohokohdiksi jaivat oksaa matkiva hyonteinen seka passiohedelmat suoraan puusta herkuteltuna. Viimeinen telttayo oli kahdesta aiemmasta poiketen suorastaan lammin ja leiripaikalla hyorinyt pieni lemmikkiapina oli hysteerisen hupaisa vaikka kusikin reppuni paalle. Illalla Ainon kasien auringonpolttamat muuttuivat pelottaviksi rakkuloiksi ja se tuska kammotti itseanikin.
Viimeisena paivana ennen Machu Picchua itse kopottelin kohti junarataa Ainon valitessa bussikyydityksen. Raunioiden juurella olevaan kaupunkiin oli mahdollisuus menna seitseman dollaria maksavalla junalla tai sitten kavella raiteita pitkin parin tunnin matka. Jalkimmainen vaihtoehto oli lopulta jopa nautittava kaikkien irtokivimakien jalkeen ja saavuimme kohtuullisen pirteina Aguas Calientesiin. Aamuheratys oli minulla hieman ennen neljaa, koska halusin kavella vahan paalle tunnin matkan pitkin inkaportaita Machu Picchun sisaankaynnille. Aino meni muiden ryhman pariskuntien kanssa bussikyydilla tuntia myohemmin.
Koska meilla ei ollut opasta raunioiden ja inkakulttuurin historiaa avaamaan, emmeka juurikaan olleet tahan omaehtoisesti myoskaan tutustuneet, kaytannossa vain haahuilimme kiviroykkioiden keskella. Muutama upea ja kliseinen kuva tuli otettua, vaikka hieman jai harmittamaan upeaksi mainostettu auringonnousu pilvien sotkiessa suunnitelmat. Itse raunioiden keskella ei ollut yllatten bajamajoja emmeka enaa kahden tunnin sompailun jalkeen jaksaneet palata vessareissulta takaisin kivia katsomaan. Palasimme kaupunkiin odottelemaan illan Cusco-junaa ja saimme nauttia ruokapaikassamme lahes kahden tunnin tauottomasta rankkasateesta.
Tanaan Cuscossa paatimme ottaa bussin kohti Titicaca-jarvea ja sen vieressa sijaitsevaa kaupunkia Punoa. Kaupungilla kierrellessamme tormasimme jalleen vahingossa Eeroon ja paatimme yhdessa suunnistaa marsua maistamaan. Madventuresia nahneet varmaan kuvittelevat sen olevan yleinenkin ruoka taalla, mutta nahtavasti tama on vain harhakuva. Yksi harvoista kyseista elukkaa tarjoavista ravintoloista oli kiinni ja muistakin olisi ilmeisesti pitanyt tilata paivaa aikaisemmin. Onneksi alpakka oli ihan maukasta. Nyt suunta kohti Punoa, sielta taas kenties jotain tekstia.
Heratys torstaiaamuna 24.5. alkaneelle vaellukselle oli ennen neljaa ja mielenkiinnolla odottelimme tulevan vaellusryhmamme koostumusta. Taas kerran maailma oli pienenpieni, kun pikkubussin takapenkilta tuli tervehdys tutulla kielella. Kahdeksan kuukautta reissussa ollut turkulaislekuriopiskelija Eero oli loytanyt samalle Salkantay-vaellukselle yhdessa meidan, kahden jenkkijatkan seka argentiinalais- ja brassipariskuntien kanssa.
Vaellus alkoi pienesta Mollepata-nimisesta kylasta yhdeksan maissa eika alkanut ihan nappiin unohdettuani fleecen ja sen mukana passit kylan aamupalapaikkaan. Onneksi nuo tarkeat pahvinpalat loysivat omistajansa myohemmin iltapaivalla tehden omistajansa tosin sata solea (noin 25 euroa) koyhemmiksi. Nousua paivan aikana kertyi noin kilometri, joten ensimmaisen yon leiripaikassa Soraypampassa olimme noin 3750 metrin korkeudessa. Kavelemista kertyi paivan aikana yli kuusi tuntia ja perilla olimme viiden maissa paivalla, hieman ennen pimean tuloa. Maisemat matkan varrella olivat postikorttimaiset, mutta koko ajan oli tunne ettei niita osannut tarpeeksi arvostaa ja ihastella.
Paiva oli Ainolle varsinkin loppuvaiheessa erittain raskas eika vahainen hapen maara ollenkaan auttanut oppaamme oikoreittivalintojen kanssa. Ennen reissua olimme lukeneet muiden paivakirjoista hehkutuksia gourmet-tasoisesta ruuista, mutta pienet ja kohtuullisen mauttomat paikalliset(?) pastaruuat eivat tehneet vaikutusta. Jatkossa tulikin valitettavan tutuksi perulainen tapa tarjota ruuat ilman kummempia kastikkeita, eika kokatee kovinkaan parantanut kuivaa suutuntumaa. Ensimmainen yo oli suoraan sanottuna karsea. Koska mukanamme oli vain kesamakuupussit, tuli ensimmaisesta yosta varsin jaatava jopa minulle, Ainosta puhumattakaan. Yon pakkaset ja aarimmaisen epatasainen alusta eivat antaneet seuraavan paivan urakkaan kovinkaan hyvia lahtokohtia.
Olimme tietoisia, etta toisesta paivasta tulisi huomattavan rankka ja Aino oli tasta koettelemuksesta aidosti peloissaan. Opas oli valaytellyt mahdollisuutta menna osa aamun raskaasta noususta hevosella, mutta pelkasimme liian suurta lovea passiholmoilyn jo valmiiksi laihduttamaan kukkaroomme. Kuudelta aamulla alkanut nousu kohti vaelluksen korkeinta kohtaa (4600m) kesti lopulta noin nelja tuntia. Kaytannossa matka oli pelkkaa siksakkia pitkin erittain jyrkkaa vuorenrinnetta eika vieressa kohonnut Salkantay-vuoren luminen huippu tuntunut tarpeeksi antavan lisaenergiaa. Parikymmenta metria ja paussi, Ainon vauhdin mukaan mentiin. Silti ohitettiin toinen nuorista jenkkimiehista. Upeat maisemat palkitsivat kondomikotkien savyttamana, mutta parinkymmenen minuutin tauko ei paljoa ehtinyt huutavaa kroppaa palauttamaan ennen viiden tunnin laskeutumista leiripaikkaan.
Vaikka alamaki ja oppaamme "it will be much easy"-tyyliset kommentit jonkun mielesta saattaisivat ennakoida rattoisaa loppupaivaa, sita se ei todellakaan ollut. Itselleni jyrkat alamaet irtokivineen ja epatasaisuuksineen pistivat polvet ja nilkat koville, eika rakkuloiltakaan jaloissa valtytty. Leiripaikka onneksi oli kuin pieni paratiisi melonipuineen ja kotielaimineen, mutta pimeyden laskeuduttua juuri saapumisen jalkeen ei siita juurikaan ehtinyt nauttia.
Kolmas aamu alkoi taas kokateella, aamupala jai kaytannossa valiin ja kuuden tunnin viidakkovaellus alkoi jyrkilla yla- ja alamailla. Tassa vaiheessa Ainosta oli jo viimeisetkin positiivisuuden rippeet puristettu ulos ja jenkkiohjelmassa olisi ollut liioitellen kuuden tunnin piiiip-aani. Itse kylla nautin taysin sademetsafiiliksineen vaikkakin paivan kohokohdiksi jaivat oksaa matkiva hyonteinen seka passiohedelmat suoraan puusta herkuteltuna. Viimeinen telttayo oli kahdesta aiemmasta poiketen suorastaan lammin ja leiripaikalla hyorinyt pieni lemmikkiapina oli hysteerisen hupaisa vaikka kusikin reppuni paalle. Illalla Ainon kasien auringonpolttamat muuttuivat pelottaviksi rakkuloiksi ja se tuska kammotti itseanikin.
Viimeisena paivana ennen Machu Picchua itse kopottelin kohti junarataa Ainon valitessa bussikyydityksen. Raunioiden juurella olevaan kaupunkiin oli mahdollisuus menna seitseman dollaria maksavalla junalla tai sitten kavella raiteita pitkin parin tunnin matka. Jalkimmainen vaihtoehto oli lopulta jopa nautittava kaikkien irtokivimakien jalkeen ja saavuimme kohtuullisen pirteina Aguas Calientesiin. Aamuheratys oli minulla hieman ennen neljaa, koska halusin kavella vahan paalle tunnin matkan pitkin inkaportaita Machu Picchun sisaankaynnille. Aino meni muiden ryhman pariskuntien kanssa bussikyydilla tuntia myohemmin.
Koska meilla ei ollut opasta raunioiden ja inkakulttuurin historiaa avaamaan, emmeka juurikaan olleet tahan omaehtoisesti myoskaan tutustuneet, kaytannossa vain haahuilimme kiviroykkioiden keskella. Muutama upea ja kliseinen kuva tuli otettua, vaikka hieman jai harmittamaan upeaksi mainostettu auringonnousu pilvien sotkiessa suunnitelmat. Itse raunioiden keskella ei ollut yllatten bajamajoja emmeka enaa kahden tunnin sompailun jalkeen jaksaneet palata vessareissulta takaisin kivia katsomaan. Palasimme kaupunkiin odottelemaan illan Cusco-junaa ja saimme nauttia ruokapaikassamme lahes kahden tunnin tauottomasta rankkasateesta.
Tanaan Cuscossa paatimme ottaa bussin kohti Titicaca-jarvea ja sen vieressa sijaitsevaa kaupunkia Punoa. Kaupungilla kierrellessamme tormasimme jalleen vahingossa Eeroon ja paatimme yhdessa suunnistaa marsua maistamaan. Madventuresia nahneet varmaan kuvittelevat sen olevan yleinenkin ruoka taalla, mutta nahtavasti tama on vain harhakuva. Yksi harvoista kyseista elukkaa tarjoavista ravintoloista oli kiinni ja muistakin olisi ilmeisesti pitanyt tilata paivaa aikaisemmin. Onneksi alpakka oli ihan maukasta. Nyt suunta kohti Punoa, sielta taas kenties jotain tekstia.
keskiviikko 6. toukokuuta 2009
Cuzco
Bussimatka kesti sen 22 tuntia Limasta Cuzcoon, mutta se ei silti liikaa haitannut. Cruz del Sur -yhtion auto oli moderni ja meilla kavi alyttoman hyva tuuri paikoissa: toisessa kerroksessa paikat 1 ja 2 - edessamme oli esteeton nakyma isosta ikkunasta. Reissun jarjestaneen yrityksen tyyppi oli sanonut, etta aamulla auringon noustessa avautuvat maisemat ovat upeat eika han todellakaan yhtaan liioitellut. Aluksi maisema noin kuuden maissa aamulla oli karun nakoista kiviaavikkoa, jossa siella taalla oli pienia majoja ja laama-aitauksia. Kun sitten aloimme laskeutua alemmas ja vihreyden maara kasvoi, olivat maisemat entista upeammat. Jyrkkia vuorenrinteita, tunturipuroja ja syvia laaksoja noin kahdeksan tunnin ajan. Siella taalla oli sikoja, lampaita, lehmia, aaseja, hevosia, koiria ja kanoja seka paikallisia ihmisia. Korkeuserojen vaihtuminen tuntui paineena paan sisalla, mutta muutamia pahoinvointikohtauksia lukuunottamatta oli matkustaminen mukavaa. Nakoaloihin kuitenkin turtui tuntien matkan aikana ja valilla huomasi tuijottavansa tylsaa leffaa bussin huonolaatuiselta naytolta.
Limaan verrattuna Cuzco avautui eteemme aivan erilaisena: matalia rakennuksia ja kapeita katuja vuorien ymparoimana. Meita oli asemalla vastassa kyltilla varustettu nainen, joka ei pahemmin englantia puhunut. Hostelli on ihan jees, lamminta vetta tulee eika sita oikein muuta osatakaan vaatia. Illalla kaytiin lahettamassa kaverimme markapuku, joka oli unohtunut reppuumme muuton yhteydessa. Inkerin taytyy paasta surffaamaan! Haahuiltiin etsimassa ruokapaikkaa, mutta vastaan ei tullut kuin paikallisten omia ravintoloita. Vaikka kuinka paljon olisikin tehnyt mieli paasta maistamaan uusia herkkuja, ajateltiin pelailla hieman varman paalle ja valita hieman tyyriimpi paikka. Vatsatauti ja vaellus ei kuulosta kivalta yhdistelmalta. Nautaa parilalla oli erittain herkullista, muita matkailijoita ei ollut ja maksoi alle kolme dollaria.
Aino herasi aamuyosta vatsan sekoiluun ja sai myos vessareissulta elamansa pahimman paansaryn. Jonkinlaista vuoristo- ja vatsatautia kummallakin havaittavissa siis. Aamulla herattiin hitaasti, pestiin pikkupyykit ja vietiin paidat naapurissa olleeseen pesulaan, josta saamme ne haettua viela tana iltana. Tata kirjoittaessamme istumme siis nettikahvilassa ja odottelemme huomista Salkantay-trekin alkamista. Se on vaihtoehto kuuluisimmalle Inka Trailille, joka muutenkin oli aikoja sitten varattu tayteen. Luettiin myos muiden matkailijoiden kertomuksia Salkantaysta ja nyt Ainoa pelottaa. Ensimmaisena paivana ilmeisesti tiedossa 30 kilometria kavelya korkealla paansaryn ja vatsan vaivatessa. Janskattaa. Onneksi sentaan meidan taytyy kantaa vain omat tavaramme, kaikki muu kulkee hevosten selassa. Nyt pitaisi etsia aamupalapaikka ja toivoa etta se pysyy myos sisalla. Seuraavan kerran ilmoitellaan vajaan viikon paasta.
Limaan verrattuna Cuzco avautui eteemme aivan erilaisena: matalia rakennuksia ja kapeita katuja vuorien ymparoimana. Meita oli asemalla vastassa kyltilla varustettu nainen, joka ei pahemmin englantia puhunut. Hostelli on ihan jees, lamminta vetta tulee eika sita oikein muuta osatakaan vaatia. Illalla kaytiin lahettamassa kaverimme markapuku, joka oli unohtunut reppuumme muuton yhteydessa. Inkerin taytyy paasta surffaamaan! Haahuiltiin etsimassa ruokapaikkaa, mutta vastaan ei tullut kuin paikallisten omia ravintoloita. Vaikka kuinka paljon olisikin tehnyt mieli paasta maistamaan uusia herkkuja, ajateltiin pelailla hieman varman paalle ja valita hieman tyyriimpi paikka. Vatsatauti ja vaellus ei kuulosta kivalta yhdistelmalta. Nautaa parilalla oli erittain herkullista, muita matkailijoita ei ollut ja maksoi alle kolme dollaria.
Aino herasi aamuyosta vatsan sekoiluun ja sai myos vessareissulta elamansa pahimman paansaryn. Jonkinlaista vuoristo- ja vatsatautia kummallakin havaittavissa siis. Aamulla herattiin hitaasti, pestiin pikkupyykit ja vietiin paidat naapurissa olleeseen pesulaan, josta saamme ne haettua viela tana iltana. Tata kirjoittaessamme istumme siis nettikahvilassa ja odottelemme huomista Salkantay-trekin alkamista. Se on vaihtoehto kuuluisimmalle Inka Trailille, joka muutenkin oli aikoja sitten varattu tayteen. Luettiin myos muiden matkailijoiden kertomuksia Salkantaysta ja nyt Ainoa pelottaa. Ensimmaisena paivana ilmeisesti tiedossa 30 kilometria kavelya korkealla paansaryn ja vatsan vaivatessa. Janskattaa. Onneksi sentaan meidan taytyy kantaa vain omat tavaramme, kaikki muu kulkee hevosten selassa. Nyt pitaisi etsia aamupalapaikka ja toivoa etta se pysyy myos sisalla. Seuraavan kerran ilmoitellaan vajaan viikon paasta.
maanantai 4. toukokuuta 2009
Kohti Cuzcoa
Raskaita paivia Limassa. Haalittiin miellyttavan oloinen opas kierrattamaan meita ympari Liman nahtavyyksia ja aika ahdistava kierros siita sitten tulikin. Keski-ikainen sosiologi, joka osasi ties mita kielia, opasti aina valilla turisteja. Mies unohti vaan mainita kuinka ahdistavalta holhoaminen voi turisteista tuntua. "Take a picture of this, and then this and then this..." Hyva puoli oli, etta aito puoli Limasta tuli kylla nahtya, kuten myos miehen koti jossa han asui mammansa ja veljensa (samassa huoneessa) kanssa. Turistikupla puhkesi vahan liiankin hyvin. Lehman maha ja paikalliseen tapaan laitettu kana tulivat myos tutuksi. Oikeasti hyvaa, Ainon mielesta tosin vaan ok. Kuumana paivana kahdeksan tunnin tripin aikana tuli kaiken maailman kirkot, aukiot ja tarkeat rakennukset nahtya. Aika blaah, katakombit luukasoineen tosin olivat nakemisen arvoiset kuten upea suihkulahdepuisto! Ehdottomasti Limassa nakemisen arvoinen, varsinkin jos kaipaa jotain ei-kulttuurista.
Tanaan kaytiin auttamassa vaihto-oppilaskaveria muutossa. Surffilauta, rinkka, pari reppua ja muutama muovipussi - kavellen siis. Sen jalkeen taas paikallisia erikoisuuksia lounaaksi pienella torilla, viisi solea eli vahan paalle dollarin eli alle euron, sisaltaen alku- seka paaruoan. Masi taas aika tapinoissaan torin chilivalikoimasta, mutta vielakin shokissa supermarketin rocotoista.
Noin tunnin paasta (kello taalla 15.30 - siella 23.30) bussilla kohti Cuzcoa. 40 dollaria maksoi, mutta bussin pitaisi olla parhaasta paasta. Paikat kakkoskerroksessa, ruokavalintana kana ja matkan kesto ihanat 21-22 tuntia. Aamulla auringon noustessa pitaisi olla uskomattoman upeat maisemat tiedossa. Joudumme pyortamaan aikaisemmat puheet Machu Picchusta: liput viiden paivan vaellukselle huipentuen viimeisen paivan Machu Picchuun tuli ostettua. Hyva puoli oli se, etta reitti ei ole perinteinen turistiruuhkainen Inca Trail vaan vaihtoehtoinen reitti. Yhteensa kolme yota hotellissa Cuzcossa seka kaikki kuljetukset hotellille ja hotellilta ja monen paivan patikointi sisaltaen kaiken tarvittavan maksoi noin 315 dollaria per nuppi. Paljon vahemman kuin oltaisiin oltu valmiita maksamaan. Pariskunta on tyytyvainen! Seuraavan kerran ilmoitellaan yli kolmen kilometrin korkeudesta heikossa hapessa :P
Tanaan kaytiin auttamassa vaihto-oppilaskaveria muutossa. Surffilauta, rinkka, pari reppua ja muutama muovipussi - kavellen siis. Sen jalkeen taas paikallisia erikoisuuksia lounaaksi pienella torilla, viisi solea eli vahan paalle dollarin eli alle euron, sisaltaen alku- seka paaruoan. Masi taas aika tapinoissaan torin chilivalikoimasta, mutta vielakin shokissa supermarketin rocotoista.
Noin tunnin paasta (kello taalla 15.30 - siella 23.30) bussilla kohti Cuzcoa. 40 dollaria maksoi, mutta bussin pitaisi olla parhaasta paasta. Paikat kakkoskerroksessa, ruokavalintana kana ja matkan kesto ihanat 21-22 tuntia. Aamulla auringon noustessa pitaisi olla uskomattoman upeat maisemat tiedossa. Joudumme pyortamaan aikaisemmat puheet Machu Picchusta: liput viiden paivan vaellukselle huipentuen viimeisen paivan Machu Picchuun tuli ostettua. Hyva puoli oli se, etta reitti ei ole perinteinen turistiruuhkainen Inca Trail vaan vaihtoehtoinen reitti. Yhteensa kolme yota hotellissa Cuzcossa seka kaikki kuljetukset hotellille ja hotellilta ja monen paivan patikointi sisaltaen kaiken tarvittavan maksoi noin 315 dollaria per nuppi. Paljon vahemman kuin oltaisiin oltu valmiita maksamaan. Pariskunta on tyytyvainen! Seuraavan kerran ilmoitellaan yli kolmen kilometrin korkeudesta heikossa hapessa :P
lauantai 2. toukokuuta 2009
Limassa
¡Hola!
Kello on yhdeksan aamulla ja istutaan hotellin koneella. Paastiin siis vihdoin Etela-Amerikkaan ja lampimaan ilmastoon. Pirun kosteaa taalla kylla on ja Aino veti tuttua vilukissan rooliaan yolla. Vaihto-oppilaskoulukaveriin ei saatu vielakaan yhteytta, oli kuulemma ollut edellisena iltana meita vastassa. Turvatarkastajat sentaan ottivat meidat suojapuvuissa vastaan jo koneessa sikaflunssan takia. Onneksi koneessa tuli juteltua paikallisen kalastajan kanssa, joka antoi vinkkeja ja neuvoi meita hotellin kanssa. Sattumalta hotelli on juuri silla alueella, johon meidan pitikin paasta.
Tyynimeri on kavelymatkan paassa ja uimashortsit pakattu! Ainoa ei kylma merivesi innostanut, joten toistaiseksi bikinit jaivat hotellille. Lamminta vetta sentaan tuli suihkusta, mutta muuten viereinen yokerho pauhasi aamuun asti. Toisaalta 37 dollaria nain eurooppalaisena ei liikaa haitannut. Nyt pois pois.
Kello on yhdeksan aamulla ja istutaan hotellin koneella. Paastiin siis vihdoin Etela-Amerikkaan ja lampimaan ilmastoon. Pirun kosteaa taalla kylla on ja Aino veti tuttua vilukissan rooliaan yolla. Vaihto-oppilaskoulukaveriin ei saatu vielakaan yhteytta, oli kuulemma ollut edellisena iltana meita vastassa. Turvatarkastajat sentaan ottivat meidat suojapuvuissa vastaan jo koneessa sikaflunssan takia. Onneksi koneessa tuli juteltua paikallisen kalastajan kanssa, joka antoi vinkkeja ja neuvoi meita hotellin kanssa. Sattumalta hotelli on juuri silla alueella, johon meidan pitikin paasta.
Tyynimeri on kavelymatkan paassa ja uimashortsit pakattu! Ainoa ei kylma merivesi innostanut, joten toistaiseksi bikinit jaivat hotellille. Lamminta vetta sentaan tuli suihkusta, mutta muuten viereinen yokerho pauhasi aamuun asti. Toisaalta 37 dollaria nain eurooppalaisena ei liikaa haitannut. Nyt pois pois.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)