Pahoittelen epajohdonmukaisuutta aiempiin teksteihin ja alan tasta eteenpain kirjoittaa mina-muodossa. -Masi (ja Aino viereisella koneella taustatukena)
Heratys torstaiaamuna 24.5. alkaneelle vaellukselle oli ennen neljaa ja mielenkiinnolla odottelimme tulevan vaellusryhmamme koostumusta. Taas kerran maailma oli pienenpieni, kun pikkubussin takapenkilta tuli tervehdys tutulla kielella. Kahdeksan kuukautta reissussa ollut turkulaislekuriopiskelija Eero oli loytanyt samalle Salkantay-vaellukselle yhdessa meidan, kahden jenkkijatkan seka argentiinalais- ja brassipariskuntien kanssa.
Vaellus alkoi pienesta Mollepata-nimisesta kylasta yhdeksan maissa eika alkanut ihan nappiin unohdettuani fleecen ja sen mukana passit kylan aamupalapaikkaan. Onneksi nuo tarkeat pahvinpalat loysivat omistajansa myohemmin iltapaivalla tehden omistajansa tosin sata solea (noin 25 euroa) koyhemmiksi. Nousua paivan aikana kertyi noin kilometri, joten ensimmaisen yon leiripaikassa Soraypampassa olimme noin 3750 metrin korkeudessa. Kavelemista kertyi paivan aikana yli kuusi tuntia ja perilla olimme viiden maissa paivalla, hieman ennen pimean tuloa. Maisemat matkan varrella olivat postikorttimaiset, mutta koko ajan oli tunne ettei niita osannut tarpeeksi arvostaa ja ihastella.
Paiva oli Ainolle varsinkin loppuvaiheessa erittain raskas eika vahainen hapen maara ollenkaan auttanut oppaamme oikoreittivalintojen kanssa. Ennen reissua olimme lukeneet muiden paivakirjoista hehkutuksia gourmet-tasoisesta ruuista, mutta pienet ja kohtuullisen mauttomat paikalliset(?) pastaruuat eivat tehneet vaikutusta. Jatkossa tulikin valitettavan tutuksi perulainen tapa tarjota ruuat ilman kummempia kastikkeita, eika kokatee kovinkaan parantanut kuivaa suutuntumaa. Ensimmainen yo oli suoraan sanottuna karsea. Koska mukanamme oli vain kesamakuupussit, tuli ensimmaisesta yosta varsin jaatava jopa minulle, Ainosta puhumattakaan. Yon pakkaset ja aarimmaisen epatasainen alusta eivat antaneet seuraavan paivan urakkaan kovinkaan hyvia lahtokohtia.
Olimme tietoisia, etta toisesta paivasta tulisi huomattavan rankka ja Aino oli tasta koettelemuksesta aidosti peloissaan. Opas oli valaytellyt mahdollisuutta menna osa aamun raskaasta noususta hevosella, mutta pelkasimme liian suurta lovea passiholmoilyn jo valmiiksi laihduttamaan kukkaroomme. Kuudelta aamulla alkanut nousu kohti vaelluksen korkeinta kohtaa (4600m) kesti lopulta noin nelja tuntia. Kaytannossa matka oli pelkkaa siksakkia pitkin erittain jyrkkaa vuorenrinnetta eika vieressa kohonnut Salkantay-vuoren luminen huippu tuntunut tarpeeksi antavan lisaenergiaa. Parikymmenta metria ja paussi, Ainon vauhdin mukaan mentiin. Silti ohitettiin toinen nuorista jenkkimiehista. Upeat maisemat palkitsivat kondomikotkien savyttamana, mutta parinkymmenen minuutin tauko ei paljoa ehtinyt huutavaa kroppaa palauttamaan ennen viiden tunnin laskeutumista leiripaikkaan.
Vaikka alamaki ja oppaamme "it will be much easy"-tyyliset kommentit jonkun mielesta saattaisivat ennakoida rattoisaa loppupaivaa, sita se ei todellakaan ollut. Itselleni jyrkat alamaet irtokivineen ja epatasaisuuksineen pistivat polvet ja nilkat koville, eika rakkuloiltakaan jaloissa valtytty. Leiripaikka onneksi oli kuin pieni paratiisi melonipuineen ja kotielaimineen, mutta pimeyden laskeuduttua juuri saapumisen jalkeen ei siita juurikaan ehtinyt nauttia.
Kolmas aamu alkoi taas kokateella, aamupala jai kaytannossa valiin ja kuuden tunnin viidakkovaellus alkoi jyrkilla yla- ja alamailla. Tassa vaiheessa Ainosta oli jo viimeisetkin positiivisuuden rippeet puristettu ulos ja jenkkiohjelmassa olisi ollut liioitellen kuuden tunnin piiiip-aani. Itse kylla nautin taysin sademetsafiiliksineen vaikkakin paivan kohokohdiksi jaivat oksaa matkiva hyonteinen seka passiohedelmat suoraan puusta herkuteltuna. Viimeinen telttayo oli kahdesta aiemmasta poiketen suorastaan lammin ja leiripaikalla hyorinyt pieni lemmikkiapina oli hysteerisen hupaisa vaikka kusikin reppuni paalle. Illalla Ainon kasien auringonpolttamat muuttuivat pelottaviksi rakkuloiksi ja se tuska kammotti itseanikin.
Viimeisena paivana ennen Machu Picchua itse kopottelin kohti junarataa Ainon valitessa bussikyydityksen. Raunioiden juurella olevaan kaupunkiin oli mahdollisuus menna seitseman dollaria maksavalla junalla tai sitten kavella raiteita pitkin parin tunnin matka. Jalkimmainen vaihtoehto oli lopulta jopa nautittava kaikkien irtokivimakien jalkeen ja saavuimme kohtuullisen pirteina Aguas Calientesiin. Aamuheratys oli minulla hieman ennen neljaa, koska halusin kavella vahan paalle tunnin matkan pitkin inkaportaita Machu Picchun sisaankaynnille. Aino meni muiden ryhman pariskuntien kanssa bussikyydilla tuntia myohemmin.
Koska meilla ei ollut opasta raunioiden ja inkakulttuurin historiaa avaamaan, emmeka juurikaan olleet tahan omaehtoisesti myoskaan tutustuneet, kaytannossa vain haahuilimme kiviroykkioiden keskella. Muutama upea ja kliseinen kuva tuli otettua, vaikka hieman jai harmittamaan upeaksi mainostettu auringonnousu pilvien sotkiessa suunnitelmat. Itse raunioiden keskella ei ollut yllatten bajamajoja emmeka enaa kahden tunnin sompailun jalkeen jaksaneet palata vessareissulta takaisin kivia katsomaan. Palasimme kaupunkiin odottelemaan illan Cusco-junaa ja saimme nauttia ruokapaikassamme lahes kahden tunnin tauottomasta rankkasateesta.
Tanaan Cuscossa paatimme ottaa bussin kohti Titicaca-jarvea ja sen vieressa sijaitsevaa kaupunkia Punoa. Kaupungilla kierrellessamme tormasimme jalleen vahingossa Eeroon ja paatimme yhdessa suunnistaa marsua maistamaan. Madventuresia nahneet varmaan kuvittelevat sen olevan yleinenkin ruoka taalla, mutta nahtavasti tama on vain harhakuva. Yksi harvoista kyseista elukkaa tarjoavista ravintoloista oli kiinni ja muistakin olisi ilmeisesti pitanyt tilata paivaa aikaisemmin. Onneksi alpakka oli ihan maukasta. Nyt suunta kohti Punoa, sielta taas kenties jotain tekstia.
Heratys torstaiaamuna 24.5. alkaneelle vaellukselle oli ennen neljaa ja mielenkiinnolla odottelimme tulevan vaellusryhmamme koostumusta. Taas kerran maailma oli pienenpieni, kun pikkubussin takapenkilta tuli tervehdys tutulla kielella. Kahdeksan kuukautta reissussa ollut turkulaislekuriopiskelija Eero oli loytanyt samalle Salkantay-vaellukselle yhdessa meidan, kahden jenkkijatkan seka argentiinalais- ja brassipariskuntien kanssa.
Vaellus alkoi pienesta Mollepata-nimisesta kylasta yhdeksan maissa eika alkanut ihan nappiin unohdettuani fleecen ja sen mukana passit kylan aamupalapaikkaan. Onneksi nuo tarkeat pahvinpalat loysivat omistajansa myohemmin iltapaivalla tehden omistajansa tosin sata solea (noin 25 euroa) koyhemmiksi. Nousua paivan aikana kertyi noin kilometri, joten ensimmaisen yon leiripaikassa Soraypampassa olimme noin 3750 metrin korkeudessa. Kavelemista kertyi paivan aikana yli kuusi tuntia ja perilla olimme viiden maissa paivalla, hieman ennen pimean tuloa. Maisemat matkan varrella olivat postikorttimaiset, mutta koko ajan oli tunne ettei niita osannut tarpeeksi arvostaa ja ihastella.
Paiva oli Ainolle varsinkin loppuvaiheessa erittain raskas eika vahainen hapen maara ollenkaan auttanut oppaamme oikoreittivalintojen kanssa. Ennen reissua olimme lukeneet muiden paivakirjoista hehkutuksia gourmet-tasoisesta ruuista, mutta pienet ja kohtuullisen mauttomat paikalliset(?) pastaruuat eivat tehneet vaikutusta. Jatkossa tulikin valitettavan tutuksi perulainen tapa tarjota ruuat ilman kummempia kastikkeita, eika kokatee kovinkaan parantanut kuivaa suutuntumaa. Ensimmainen yo oli suoraan sanottuna karsea. Koska mukanamme oli vain kesamakuupussit, tuli ensimmaisesta yosta varsin jaatava jopa minulle, Ainosta puhumattakaan. Yon pakkaset ja aarimmaisen epatasainen alusta eivat antaneet seuraavan paivan urakkaan kovinkaan hyvia lahtokohtia.
Olimme tietoisia, etta toisesta paivasta tulisi huomattavan rankka ja Aino oli tasta koettelemuksesta aidosti peloissaan. Opas oli valaytellyt mahdollisuutta menna osa aamun raskaasta noususta hevosella, mutta pelkasimme liian suurta lovea passiholmoilyn jo valmiiksi laihduttamaan kukkaroomme. Kuudelta aamulla alkanut nousu kohti vaelluksen korkeinta kohtaa (4600m) kesti lopulta noin nelja tuntia. Kaytannossa matka oli pelkkaa siksakkia pitkin erittain jyrkkaa vuorenrinnetta eika vieressa kohonnut Salkantay-vuoren luminen huippu tuntunut tarpeeksi antavan lisaenergiaa. Parikymmenta metria ja paussi, Ainon vauhdin mukaan mentiin. Silti ohitettiin toinen nuorista jenkkimiehista. Upeat maisemat palkitsivat kondomikotkien savyttamana, mutta parinkymmenen minuutin tauko ei paljoa ehtinyt huutavaa kroppaa palauttamaan ennen viiden tunnin laskeutumista leiripaikkaan.
Vaikka alamaki ja oppaamme "it will be much easy"-tyyliset kommentit jonkun mielesta saattaisivat ennakoida rattoisaa loppupaivaa, sita se ei todellakaan ollut. Itselleni jyrkat alamaet irtokivineen ja epatasaisuuksineen pistivat polvet ja nilkat koville, eika rakkuloiltakaan jaloissa valtytty. Leiripaikka onneksi oli kuin pieni paratiisi melonipuineen ja kotielaimineen, mutta pimeyden laskeuduttua juuri saapumisen jalkeen ei siita juurikaan ehtinyt nauttia.
Kolmas aamu alkoi taas kokateella, aamupala jai kaytannossa valiin ja kuuden tunnin viidakkovaellus alkoi jyrkilla yla- ja alamailla. Tassa vaiheessa Ainosta oli jo viimeisetkin positiivisuuden rippeet puristettu ulos ja jenkkiohjelmassa olisi ollut liioitellen kuuden tunnin piiiip-aani. Itse kylla nautin taysin sademetsafiiliksineen vaikkakin paivan kohokohdiksi jaivat oksaa matkiva hyonteinen seka passiohedelmat suoraan puusta herkuteltuna. Viimeinen telttayo oli kahdesta aiemmasta poiketen suorastaan lammin ja leiripaikalla hyorinyt pieni lemmikkiapina oli hysteerisen hupaisa vaikka kusikin reppuni paalle. Illalla Ainon kasien auringonpolttamat muuttuivat pelottaviksi rakkuloiksi ja se tuska kammotti itseanikin.
Viimeisena paivana ennen Machu Picchua itse kopottelin kohti junarataa Ainon valitessa bussikyydityksen. Raunioiden juurella olevaan kaupunkiin oli mahdollisuus menna seitseman dollaria maksavalla junalla tai sitten kavella raiteita pitkin parin tunnin matka. Jalkimmainen vaihtoehto oli lopulta jopa nautittava kaikkien irtokivimakien jalkeen ja saavuimme kohtuullisen pirteina Aguas Calientesiin. Aamuheratys oli minulla hieman ennen neljaa, koska halusin kavella vahan paalle tunnin matkan pitkin inkaportaita Machu Picchun sisaankaynnille. Aino meni muiden ryhman pariskuntien kanssa bussikyydilla tuntia myohemmin.
Koska meilla ei ollut opasta raunioiden ja inkakulttuurin historiaa avaamaan, emmeka juurikaan olleet tahan omaehtoisesti myoskaan tutustuneet, kaytannossa vain haahuilimme kiviroykkioiden keskella. Muutama upea ja kliseinen kuva tuli otettua, vaikka hieman jai harmittamaan upeaksi mainostettu auringonnousu pilvien sotkiessa suunnitelmat. Itse raunioiden keskella ei ollut yllatten bajamajoja emmeka enaa kahden tunnin sompailun jalkeen jaksaneet palata vessareissulta takaisin kivia katsomaan. Palasimme kaupunkiin odottelemaan illan Cusco-junaa ja saimme nauttia ruokapaikassamme lahes kahden tunnin tauottomasta rankkasateesta.
Tanaan Cuscossa paatimme ottaa bussin kohti Titicaca-jarvea ja sen vieressa sijaitsevaa kaupunkia Punoa. Kaupungilla kierrellessamme tormasimme jalleen vahingossa Eeroon ja paatimme yhdessa suunnistaa marsua maistamaan. Madventuresia nahneet varmaan kuvittelevat sen olevan yleinenkin ruoka taalla, mutta nahtavasti tama on vain harhakuva. Yksi harvoista kyseista elukkaa tarjoavista ravintoloista oli kiinni ja muistakin olisi ilmeisesti pitanyt tilata paivaa aikaisemmin. Onneksi alpakka oli ihan maukasta. Nyt suunta kohti Punoa, sielta taas kenties jotain tekstia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti