Pitkasta aikaa paivittelya, olisi pitanyt kenties aiemmin kirjoitella niin ei joutuisi liikaa muistella taaksepain. Uusia kuvia lisatty muutama myos aiempiin teksteihin.
Matka Cuzcosta Punoon 13.5. taittui napparasti yobussissa, ja bussi oli tunnin ajoissa (!). Tosin puoli viidelta bussiasemalla ei ollut muuta elamaa kuin torkkuvia paikallisia seka kelluville saarille matkoja kauppaavia takiaisia. Ostimme asemalta liput puoli kolmelta Copacabanaan Boliviaan lahtevaan bussiin ja lahdimme etsimaan aikaista aamupalapaikkaa. Paikallisen leivan kanssa marmeladi maistui aidosti hyvalle.
Puno on siis kaupunki Titicaca(Titikaka)-jarven rannalla 3800 metrin korkeudessa ja on kuuluisa kelluvista Uros-saaristaan, joissa inkojen edeltajat asuvat kaisloista itsetehdyilla saarillaan. Punon satamassa matkanjarjestajia naille saarille on lukemattomia ja itsekin nappasimme noin viiden euron hintaisen reissun. Tiedossamme oli, etta alkuperainen fiilis on kuihtunut turismin myota, mutta olisi ollut holmoa vain kuluttaa aikaa kaupungin kaduilla periaatteen vuoksi. Yksi hulvaton kuva Ainosta saatiin napattua saarilla, joten hukkareissuksi tata ei ainakaan meidan osalta voinut sanoa.
Rajanylitys sujui taysin ongelmitta ja suhteellisen nopeasti. Samantien piti opetella myos uusi valuutta, boliviaano (n. 0.11e). Lonely Planet kuvaili myoskin Titicacan rannalla sijaitsevaa Copacabanaa "uneliaaksi kaupungiksi" ja sita se myos vaikutti olevan. Hotellia etsiessamme lyottaydyttiin yhteen brassipariskunnan kanssa ja loysimmekin noin kymmenen euron yosijan. Paatimme jaada rentoutumaan pariksikin yoksi, koska Copacabanan tunnelma oli mukavan rentouttava Cuzcon ja Liman liikenteen jalkeen. Illan ruokailu sujui ravintolassa lopulta kynttilanvalossa sahkokatkon takia (joka kesti koko kaupungissa seuraavaan iltapaivaan). Auringonlasku oli upea ja nautimme siita rannalla paikallisen viinipullon ja koirakaverin kanssa. Copacabanassa ei ole pankkiautomaatteja ja viimeiset rahamme annoimme bussilippujen oston jalkeen paikalliselle mummolle, joka siivosi rantaa ilmeisesti hyvaa hyvyyttaan.
Aamulla 15.5. otimme bussilla suunnan kohti noin La Pazia, joka on maailman korkeimmalla sijaitseva paakaupunki. Matkalla ylitimme lautalla 800 metria levean kaistaleen Titicaca-jarvea. Pieni paniikki iski lauttamatkan maksaessa 1,5 boliviaanoa (15 senttia) eika meilla ollut yhtaan kateista. Onneksi ranskalaispariskunta auttoi mielellaan, mietityttaa miten olisi kaynyt jos olisi ollut pelkastaan paikallisia kyydissa. Heidan kyydissaan paasimme taksilla myos La Pazin keskustaan bussin jaadessa jonnekin kauas esikaupunkialueelle. Kaupungin hektisyys ahdisti suurkaupunki-turkulaisia sen verran paljon, etta paatimme nostaa turvallisuudentunnetta hieman paremmalla hotellilla. Eika alle 40 euroa hyvasta hotelliketjusta ollut liikaa. Korkeintaan vei meidat entista kauemmas aidosta reppumatkailijatunnelmasta.
La Pazissa itsessaan ei ole kovin paljoa nahtavaa, turistikojuja ja erilaisia putiikkeja kadut tarjoavat kylla kylliksi. Kokemisen arvoiseksi mainitut noitamarkkinat erilaisine yrtteineen seka taikakaluineen jaivat meilta osittain sivusuun eksyttyamme. Tietty laamansikiot tuli kuitenkin nahtya. Nam. Kummallisuus La Pazin keskustassa on ravintoloiden - siis myos turisteille tarkoitettujen - lahes taydellinen puuttuminen. Ensimmaisen illan pitkan metsastamisen jalkeen paadyimme syomaan kummalliseen maatilaravintolaan julmetun kokoista karitsan kimpaletta seka taimenta. Oli kylla hyvaa ja halpaa.
Seuraavana aamuna, lauantaina, tuntui etta koko La Paz oli lahtenyt aikaisin liikkeelle. Kadut olivat taynna erilaisia markkinaviritelmia eika eteenpain meinannut paasta millaan tekniikalla. Kierrellessamme tormasimme vahingossa jattimaiseen torialueeseen, jonka tunnelma oli ainutlaatuinen. Mummot ja naiset istuivat pikkulapsineen hedelmaroykkioiden keskella jatkuvasti huudellen ja tata samaa oli korttelikaupalla. Uskomattoman hieno kokemus, ja parin tunnin kiertelyn aikana nakyi alle kourallinen muita turisteja. Lonely Planet, paivitysta nahtavyyksiin! Koko torikakun kruunasi Masin chililoydot. Kilo rocoto(locoto)-jauhetta 20 euroa. Loppupaiva menikin parempaa ravintolaa etsiessa ja lopulta loydettiin ilmeisesti paikallisen rikkaamman vaen suosima lafka. Pippuripihvi nelja euroa, ehka noin 300 grammaa. Miten niin koyhia opiskelijoita?
Alun perin suunnitelmissamme oli suunnata La Pazista pohjoiseen viidakkoretkelle, mutta kolme paivaa viidakossa Salkantay-vaelluksella vietettyamme paatimme jattaa sen hamaan tulevaisuuteen. Myos matka Uyunin suola-aavikoille sai jaada valiin ja otimme aamusta bussin kohti Arequipaa ja Perua jalleen. Seikkailua riitti siinakin bussin hajottua kesken matkan juuri jarven ylityksessa ja olimme varmoja jatkoyhteyden missaamisesta Copacabanassa. Kuten kanadalainen kanssamatkustajamme sanoi, Boliviassa ei ole pelkoa bussien aikataulujen pitamisesta. Niinpa niin, korvaava pikkubussi tuli vaihtoyhteydelle myohassa, mutta jouduimme silti odottelemaan. Kahden vaihdon jalkeen paasimme lopulta iltakymmenelta Arequipaan ja taksikuskin avustuksella loysimme mukavan hostellin.
Tama paiva 18.5. kaytettiin parit museot kierrellen, marsua maistellen ja paikallista toria ihmetellen. Sammakkopirtelo olisi ehka ollut maistamisen arvoinen, mutta sen jalkeen ei kuulemma oltaisi enaa pussailtu. Vaikea valinta. Huomenna aamusta (kello nyt 20.20) laskemaan koskea! 25 dollaria per nuppi ja joen nimi Rio Chili.
¡Hasta luego!
Matka Cuzcosta Punoon 13.5. taittui napparasti yobussissa, ja bussi oli tunnin ajoissa (!). Tosin puoli viidelta bussiasemalla ei ollut muuta elamaa kuin torkkuvia paikallisia seka kelluville saarille matkoja kauppaavia takiaisia. Ostimme asemalta liput puoli kolmelta Copacabanaan Boliviaan lahtevaan bussiin ja lahdimme etsimaan aikaista aamupalapaikkaa. Paikallisen leivan kanssa marmeladi maistui aidosti hyvalle.
Puno on siis kaupunki Titicaca(Titikaka)-jarven rannalla 3800 metrin korkeudessa ja on kuuluisa kelluvista Uros-saaristaan, joissa inkojen edeltajat asuvat kaisloista itsetehdyilla saarillaan. Punon satamassa matkanjarjestajia naille saarille on lukemattomia ja itsekin nappasimme noin viiden euron hintaisen reissun. Tiedossamme oli, etta alkuperainen fiilis on kuihtunut turismin myota, mutta olisi ollut holmoa vain kuluttaa aikaa kaupungin kaduilla periaatteen vuoksi. Yksi hulvaton kuva Ainosta saatiin napattua saarilla, joten hukkareissuksi tata ei ainakaan meidan osalta voinut sanoa.
Rajanylitys sujui taysin ongelmitta ja suhteellisen nopeasti. Samantien piti opetella myos uusi valuutta, boliviaano (n. 0.11e). Lonely Planet kuvaili myoskin Titicacan rannalla sijaitsevaa Copacabanaa "uneliaaksi kaupungiksi" ja sita se myos vaikutti olevan. Hotellia etsiessamme lyottaydyttiin yhteen brassipariskunnan kanssa ja loysimmekin noin kymmenen euron yosijan. Paatimme jaada rentoutumaan pariksikin yoksi, koska Copacabanan tunnelma oli mukavan rentouttava Cuzcon ja Liman liikenteen jalkeen. Illan ruokailu sujui ravintolassa lopulta kynttilanvalossa sahkokatkon takia (joka kesti koko kaupungissa seuraavaan iltapaivaan). Auringonlasku oli upea ja nautimme siita rannalla paikallisen viinipullon ja koirakaverin kanssa. Copacabanassa ei ole pankkiautomaatteja ja viimeiset rahamme annoimme bussilippujen oston jalkeen paikalliselle mummolle, joka siivosi rantaa ilmeisesti hyvaa hyvyyttaan.
Aamulla 15.5. otimme bussilla suunnan kohti noin La Pazia, joka on maailman korkeimmalla sijaitseva paakaupunki. Matkalla ylitimme lautalla 800 metria levean kaistaleen Titicaca-jarvea. Pieni paniikki iski lauttamatkan maksaessa 1,5 boliviaanoa (15 senttia) eika meilla ollut yhtaan kateista. Onneksi ranskalaispariskunta auttoi mielellaan, mietityttaa miten olisi kaynyt jos olisi ollut pelkastaan paikallisia kyydissa. Heidan kyydissaan paasimme taksilla myos La Pazin keskustaan bussin jaadessa jonnekin kauas esikaupunkialueelle. Kaupungin hektisyys ahdisti suurkaupunki-turkulaisia sen verran paljon, etta paatimme nostaa turvallisuudentunnetta hieman paremmalla hotellilla. Eika alle 40 euroa hyvasta hotelliketjusta ollut liikaa. Korkeintaan vei meidat entista kauemmas aidosta reppumatkailijatunnelmasta.
La Pazissa itsessaan ei ole kovin paljoa nahtavaa, turistikojuja ja erilaisia putiikkeja kadut tarjoavat kylla kylliksi. Kokemisen arvoiseksi mainitut noitamarkkinat erilaisine yrtteineen seka taikakaluineen jaivat meilta osittain sivusuun eksyttyamme. Tietty laamansikiot tuli kuitenkin nahtya. Nam. Kummallisuus La Pazin keskustassa on ravintoloiden - siis myos turisteille tarkoitettujen - lahes taydellinen puuttuminen. Ensimmaisen illan pitkan metsastamisen jalkeen paadyimme syomaan kummalliseen maatilaravintolaan julmetun kokoista karitsan kimpaletta seka taimenta. Oli kylla hyvaa ja halpaa.
Seuraavana aamuna, lauantaina, tuntui etta koko La Paz oli lahtenyt aikaisin liikkeelle. Kadut olivat taynna erilaisia markkinaviritelmia eika eteenpain meinannut paasta millaan tekniikalla. Kierrellessamme tormasimme vahingossa jattimaiseen torialueeseen, jonka tunnelma oli ainutlaatuinen. Mummot ja naiset istuivat pikkulapsineen hedelmaroykkioiden keskella jatkuvasti huudellen ja tata samaa oli korttelikaupalla. Uskomattoman hieno kokemus, ja parin tunnin kiertelyn aikana nakyi alle kourallinen muita turisteja. Lonely Planet, paivitysta nahtavyyksiin! Koko torikakun kruunasi Masin chililoydot. Kilo rocoto(locoto)-jauhetta 20 euroa. Loppupaiva menikin parempaa ravintolaa etsiessa ja lopulta loydettiin ilmeisesti paikallisen rikkaamman vaen suosima lafka. Pippuripihvi nelja euroa, ehka noin 300 grammaa. Miten niin koyhia opiskelijoita?
Alun perin suunnitelmissamme oli suunnata La Pazista pohjoiseen viidakkoretkelle, mutta kolme paivaa viidakossa Salkantay-vaelluksella vietettyamme paatimme jattaa sen hamaan tulevaisuuteen. Myos matka Uyunin suola-aavikoille sai jaada valiin ja otimme aamusta bussin kohti Arequipaa ja Perua jalleen. Seikkailua riitti siinakin bussin hajottua kesken matkan juuri jarven ylityksessa ja olimme varmoja jatkoyhteyden missaamisesta Copacabanassa. Kuten kanadalainen kanssamatkustajamme sanoi, Boliviassa ei ole pelkoa bussien aikataulujen pitamisesta. Niinpa niin, korvaava pikkubussi tuli vaihtoyhteydelle myohassa, mutta jouduimme silti odottelemaan. Kahden vaihdon jalkeen paasimme lopulta iltakymmenelta Arequipaan ja taksikuskin avustuksella loysimme mukavan hostellin.
Tama paiva 18.5. kaytettiin parit museot kierrellen, marsua maistellen ja paikallista toria ihmetellen. Sammakkopirtelo olisi ehka ollut maistamisen arvoinen, mutta sen jalkeen ei kuulemma oltaisi enaa pussailtu. Vaikea valinta. Huomenna aamusta (kello nyt 20.20) laskemaan koskea! 25 dollaria per nuppi ja joen nimi Rio Chili.
¡Hasta luego!
Hei lapset!
VastaaPoistaOli huojentavaa lukea, että Ainokin selvisi suhteellisen vähäisin vammoin siitä villistä vaelluksesta vuorten rinteillä ja viidakoissa. Täällä oli äiti jo vähän huolissaan... Joko auringonpolttamat ja henkiset kärsimykset ovat haalistuneet? (Isä haluaa tietää, mikä se piip siinä amerikkalaisessa ohjelmassa on?)
Kateellisena katselemme sitä kuvaa, jossa Aino nousee polkua pitkin ylöspäin upeissa maisemissa - oi kunpa olisimme olleet myös siellä!
Aloittelemme tässä hiljakseen juhliin valmistautumista - isä meinaa just laatoittaa sen ikuisuusprojektin eli grillipaikan pihalla.
Odottelemme taas kuulumisianne - toivottavati ette joutuneet uimaan koskenlaskuretkellä.